my week

Kirjoittaa.

Piirtää.

...Piirtää.

Siinä taitaa olla suurin osa mun viikosta kiteytettynä.

Tai no, elämästä.

what I do, I do best

Mä huomaan koulussa ajattelevani ihan koko ajan muita ihmisiä.

Että onpas toi kaunis.

Ja toipas kirjottaa helvetin hyvin.

Ja kaikki on niin sosiaalisia.

Ja ihania.

Ja omaperäsiä.

Ja täydellisiä.

Kenessäkään en nää mitään vikaa.

Mut miks itessä näkee melkein pelkkiä vikoja?

Miks se on niin vaikea nähä, että ite olis hyvä missään?

Mun ongelma on se, että vertaan itteäni jatkuvasti muihin. Kaikessa.

Ja mietin, et mitähän kaikki musta aattelee. Vaikka tiedän, että ne tuskin aattelee mitään mitä ite aattelen.

Mut mistä mä revin itelleni itsetunnon, joka vaan katos tasaseen tahtiin pala palalta asuessani eräässä nimeltä mainitsemattomassa pikkukaupungissa.

Näitä ajatuksia oon pallotellu nyt tässä viimesen viikon ajan.

Jotenkin sitä vaan pitäis vaan ajatella...

Ei sais ajatella, että on huonompi kun muut, mut ei myöskään ylimielisesti, että on muita parempi.

Ei ehkä myöskään, että on yhtä hyvä kun muut, sekään ei kuulosta oikeelta. Toiset kun vaan on parempia kun toiset toisissa asioissa ja toiset taas huonompia kun toiset toisissa... Menipä vaikeeks.

Mutta ehkä pitäis ajatella niin, että muut ei oo parempia kun mä.

Se, että toi tekee jonkun asian paremmin, ei tarkota, että se on parempi ihminen ku mä.

Kukaan ei oo mun yläpuolella.

Eikä alapuolella.

Pitäs oppia oleen ylpee itestään joskus. Pitäis oppia välittään enemmän siitä mitä ite ajattelee, vähemmän siitä mitä muut ajattelee.

Mä oon tällänen ja jos en jollekin kelpaa, niin en oo sen ihmisen arvonen.

Ehkä mä saan jotenkin taottua tän asian päähäni vielä tässä vuoden aikana.

Se vaatii ehkä aikaa, mut ehkä mä jostain saan sitä itsetuntoo itelleni vielä rakennettua.

Ehkä koulusta. Ehkä niistä ihanista, mukavista ihmisistä ja siitä ilmapiiristä.

Siitä avoimuudesta ja siitä että ketään ei tuomita, tai ainakaan vielä musta ei tunnu siltä. Tuntuu, että kaikki hyväksytään sellasina kun on.

Ja ehkä myös tästä kaupungista ja kaikesta mitä vuosi tuo tullessaan.

Täytyy muistaa, että menneet on menneitä

& nyt on tää hetki ja kaikki on mahdollista.

Inspired by Sparkle Jump Rope Queen

They judge me like a picture book

By the colors like they forgot to read

I have been to Hollywood hills

Taking violet pills

Writing all of my songs about my cheap thrills

Shared my body and my life with you

That's way over now

There's no more than I can do

You're so famous now

The sun also rises on those who fail to call

My life it comprises of losses 

And wins

And fails

And falls.

- Lana Del Rey

Unohtumaton tuoksu

Koulussa oli tehtävä haastatella ihmisiä kaduilla aiheesta Unohtumaton tuoksu.

Suurin osa haastateltavista vastasi jonkun tuoksun, johon liittyi joitakin muistoja.

Itsekin tietysti tuli mietittyä, mitä vastaisi kysymykseen jos olisi haastateltavana.

Rakastan vanhojen rakennusten tuoksua, erityisesti juuri niiden, jotka yhdistää joihinkin tiettyihin aikoihin tai hetkiin elämässä. Aina kun haistaa tuon tuoksun, ne kaikki muistot, ihmiset ja tunteet palaavat kerralla mieleen. Ainakin itselleni käy usein juuri niin, kuin palaisi takaisin niihin tilanteisiin.

Viimeksi näin kävi viime torstaina kun huomasin, että sydän hakkaa lujaa, vaikkei sille tällä kertaa ollutkaan mitään syytä.

Mistä sitten tiedän että se johtuu juuri tuoksusta, eikä vain samaan paikkaan tulemisesta uudelleen?

Olin kerran eräässä toisessa paikassa kuin tässä teatterissa, jonka tuoksu herättää minussa aina saman reaktion. Siellä tuoksui hyvin samalta ja silloinkin huomasin käyvän samoin, vaikka tiesinkin ettei siinä ollut mitään järkeä, olinhan täysin eri paikassa. Tuoksu vain alitajuisesti tuo saman tilanteen mieleen, uudestaan ja uudestaan.

Rakastan kuitenkin juuri tätä kyseistä tuoksua, ja toinen asia mitä se minussa aiheuttaa on erittäin kotoisa olo. Johtuu varmasti siitä, että rakastan paikkaa ja olen kokenut siellä kaikenlaisia hienoja hetkiä. Viihtyisin mieluiten pitempiäkin aikoja tässä teatterissa.

Toinen unohtumaton "tuoksu" on perheeni entisessä autossa kesähelteillä.

Lapsena en tiennyt mitään inhottavampaa.

Eräästä kaupungista

Vähän yli viikko takana uudessa kodissa, Helsingissä. 

Tarkemmin Töölössä. 

Tarkemmin Etu-Töölössä...

Vaikka lajina ei kiinnostakaan pätkän vertaa, jalkapallokentät tuo mulle kyllä jotenkin kodikkaan olon.
Johtuen ehkä siitä että vietin suuren osan mun lapsuudesta kenttien laidoilla.

En voi väittää, että elän mitään ihan unelmaa nyt, vaikka mä niin tietysti haluaisin sanoa. Onhan se mahtavaa päästä pois sieltä, missä oon inhonnut asua jo monta vuotta. Ei tarvii nähdä niitä ihmisiä eikä niitä ahdistavia maisemia enää. On oma rauha ja uus elämä täällä, mihin oon toivonutkin pääseväni niin pitkään kun jaksan muistaa. Ja oonhan mä nyt lähempänä kaikkea mulle tärkeää. Mitä muuta mä voisin tarvita?

Helsingissä asumiseen totuin heti, oon kuitenkin ollu toinen jalka täällä jo pitkän aikaa. Tuntuu niinkun mä olisin täällä aina asunutkin. Yksin asuminen sen sijaan on vaatinut vähän totuttelemista, enkä oo kyllä tottunut vieläkään. En tarkota edes sitä, että täytyy tehdä aivan kaikki itse, vaan sitä että välillä yksin olo alkaa yksinkertasesti ahdistaa. Suurin osa kavereista jäi kuitenkin sinne muutaman tunnin matkan päähän.

Silti yksinäiseks en voi kyllä itseäni sanoa, olin paljon yksinäisempi Nokialla kun nyt täällä.

Täällä pienessä 15 neliön yksiössä istuessa, sillon kun ei oo mitään tekemistä, käy olo välillä tosi tukalaksi. Tuntuu vaan että seinät kaatuu päälle. Niin paljon kun rakastankin tätä pikkukotia, tätä vanhaa ihanaa taloa ja rauhallista aluetta, niin täältä on pakko välillä päästä pois. Siks mä oonkin tässä melkein joka päivä lähtenyt illalla kävelylle, aistimaan Töölöä. Muistuttaan itseäni, että täällä mä tosiaan nyt asun.

Sillon, jos vaikka joku tulee käymään, niin mulle tulee semmonen olo että hei, en mä nyt niin yksin ole. Että kaikkihan on ihan fine. Mutta oikeestaan vasta sitten kun lähden pyörimään tonne tutuille teille, tunnen olevani kotona.

Eilen mietin, kuinka monta kertaa mä oon noissa paikoissa oon seissyt, juossut, jännittänyt, itkenyt, nauranut ja kokenut niitä elämän parhaita hetkiä. Parhaiden ihmisten kanssa. Ja joita on vielä tulossa vaikka kuinka paljon lisää!

Kuinka aina oon miettinyt, et ehkä joskus asun täällä, kuitenkaan siihen oikeasti uskomatta.

Se on ollut niin kaukainen ajatus, tuntunut vaan unelmalta muiden joukossa, jota ei voi saavuttaa.

No, nyt mä asun täällä.

Kaikki paikat tuntuu ihan samoilta kuin ennenkin, ainoana erona on se, että nyt mulla on niihin muutaman minuutin matka. Ihan milloin vaan voin kävellä esimerkiksi tuohon lempiteatterin nurkille, fiilistelemään kaikkia niitä muistoja mitä sinne liittyy.

Parasta on vaan lähteä kävelemään ja eksyttää itsensä tonne pastellitalojen sekaan. Kävellä ihan minne sattuu ja löytää hienoja paikkoja, joissa ei oo ennen käynyt. Oikeasti täällä ei voi eksyä, mutta jotenkin rakastan sitä tunnetta, kun hetken ei tiedä yhtään missä on, eikä sillä ole mitään väliäkään. Antaa vaan jalkojen viedä. Aina päätyy kuitenkin takaisin kotiin.

Viikossa on ehtinyt tapahtua paljon, mutta kaikki on vielä tosi epävarmaa ja totutteleminen kaikkeen uuteen jatkuu. Paljon on tulossa ja ootan innolla tulevaa.

Yhestä asiasta voin kuitenkin olla jo nyt varma.

Helsinki on ollut, on ja tulee aina olemaan koti.

Tänne mä kuulun ja oon tullut jäädäkseni.

Blogin aloitus!

Hei vaan!

En ole aivan varma tämän blogin tulevasta sisällöstä, mutta tein tämän blogin lähinnä tulevia käsikirjoittamisen opintojani varten. Suurin ongelma kun itselläni kirjoittamisessa on saada jostain inspiraatio. Niimpä ajattelin tehdä blogin, johon laitan mm. kuvia, tekstejä ja muita asioita, joista pidän tai joihin olen kiinnittänyt huomiota, tai jotka ovat jotenkin tehneet minuun vaikutuksen. Eli jotain sen suuntaista siis. Ajattelin myös silloin tällöin laittaa jotain omasta elämästäni, mutta mitään päiväkirja-luonteista ei kuitenkaan ole luvassa.

Lisäksi saatan laittaa silloin tällöin jotain kirjoittamaani, piirtämääni tms. asioita, jos vain saan aikaiseksi.

En tiedä päätyyköö tätä blogia kukaan lukemaan, kuitenkin lähinnä itselleni tätä pidän. Mutta ihanaa jos joku jaksaa alkaa seurata! :)