Eräästä kaupungista

Vähän yli viikko takana uudessa kodissa, Helsingissä. 

Tarkemmin Töölössä. 

Tarkemmin Etu-Töölössä...

Vaikka lajina ei kiinnostakaan pätkän vertaa, jalkapallokentät tuo mulle kyllä jotenkin kodikkaan olon.
Johtuen ehkä siitä että vietin suuren osan mun lapsuudesta kenttien laidoilla.

En voi väittää, että elän mitään ihan unelmaa nyt, vaikka mä niin tietysti haluaisin sanoa. Onhan se mahtavaa päästä pois sieltä, missä oon inhonnut asua jo monta vuotta. Ei tarvii nähdä niitä ihmisiä eikä niitä ahdistavia maisemia enää. On oma rauha ja uus elämä täällä, mihin oon toivonutkin pääseväni niin pitkään kun jaksan muistaa. Ja oonhan mä nyt lähempänä kaikkea mulle tärkeää. Mitä muuta mä voisin tarvita?

Helsingissä asumiseen totuin heti, oon kuitenkin ollu toinen jalka täällä jo pitkän aikaa. Tuntuu niinkun mä olisin täällä aina asunutkin. Yksin asuminen sen sijaan on vaatinut vähän totuttelemista, enkä oo kyllä tottunut vieläkään. En tarkota edes sitä, että täytyy tehdä aivan kaikki itse, vaan sitä että välillä yksin olo alkaa yksinkertasesti ahdistaa. Suurin osa kavereista jäi kuitenkin sinne muutaman tunnin matkan päähän.

Silti yksinäiseks en voi kyllä itseäni sanoa, olin paljon yksinäisempi Nokialla kun nyt täällä.

Täällä pienessä 15 neliön yksiössä istuessa, sillon kun ei oo mitään tekemistä, käy olo välillä tosi tukalaksi. Tuntuu vaan että seinät kaatuu päälle. Niin paljon kun rakastankin tätä pikkukotia, tätä vanhaa ihanaa taloa ja rauhallista aluetta, niin täältä on pakko välillä päästä pois. Siks mä oonkin tässä melkein joka päivä lähtenyt illalla kävelylle, aistimaan Töölöä. Muistuttaan itseäni, että täällä mä tosiaan nyt asun.

Sillon, jos vaikka joku tulee käymään, niin mulle tulee semmonen olo että hei, en mä nyt niin yksin ole. Että kaikkihan on ihan fine. Mutta oikeestaan vasta sitten kun lähden pyörimään tonne tutuille teille, tunnen olevani kotona.

Eilen mietin, kuinka monta kertaa mä oon noissa paikoissa oon seissyt, juossut, jännittänyt, itkenyt, nauranut ja kokenut niitä elämän parhaita hetkiä. Parhaiden ihmisten kanssa. Ja joita on vielä tulossa vaikka kuinka paljon lisää!

Kuinka aina oon miettinyt, et ehkä joskus asun täällä, kuitenkaan siihen oikeasti uskomatta.

Se on ollut niin kaukainen ajatus, tuntunut vaan unelmalta muiden joukossa, jota ei voi saavuttaa.

No, nyt mä asun täällä.

Kaikki paikat tuntuu ihan samoilta kuin ennenkin, ainoana erona on se, että nyt mulla on niihin muutaman minuutin matka. Ihan milloin vaan voin kävellä esimerkiksi tuohon lempiteatterin nurkille, fiilistelemään kaikkia niitä muistoja mitä sinne liittyy.

Parasta on vaan lähteä kävelemään ja eksyttää itsensä tonne pastellitalojen sekaan. Kävellä ihan minne sattuu ja löytää hienoja paikkoja, joissa ei oo ennen käynyt. Oikeasti täällä ei voi eksyä, mutta jotenkin rakastan sitä tunnetta, kun hetken ei tiedä yhtään missä on, eikä sillä ole mitään väliäkään. Antaa vaan jalkojen viedä. Aina päätyy kuitenkin takaisin kotiin.

Viikossa on ehtinyt tapahtua paljon, mutta kaikki on vielä tosi epävarmaa ja totutteleminen kaikkeen uuteen jatkuu. Paljon on tulossa ja ootan innolla tulevaa.

Yhestä asiasta voin kuitenkin olla jo nyt varma.

Helsinki on ollut, on ja tulee aina olemaan koti.

Tänne mä kuulun ja oon tullut jäädäkseni.